sunnuntai 20. tammikuuta 2008

Parveke, överit ja röökiä liesituulettimen alla

-Okei. Älä panikoi. Kyllä tää tästä. Jos mä vaan laitan pääni peiton alle niin ne häipyy. Johnny hokee itsekseen ja vilkuilee peiton alta ikkunaa kohti kylmän hien valuessa pitkinä noroina hänen otsaltaan. Pahoinvointi täyttää hontelon ruumiin kauttaaltaan hänen vääntelehtiessään pelosta. Kaikki tämä johtui vahvan kannabiksen ja usean nautitun oluen sekaisesta yhteisvaikutuksesta viisi milligrammaisten, lääkärin määräämien, diapamien kanssa joita hänelle oli annettu jännitykseen. Myös pitkään jatkunut unettomuus oli saattanut laukaista tai vähintään edesauttanut aistiharhojen syntyä, koska aiemmin koettu harhat olivat olleet lähinnä huvittavia ei niinkään pelottavia, mutta nyt hän oli kauhuissaan. Hän kuuli sydämenlyöntinsä hetki hetkeltä voimakkaampina kuin lähestyvinä askeleina. -Vittu jos mä tästä selviän niin mä lupaan, että mä en koskaan enää vedä mitään. Tai no ehkä parit oluet silloin tällöin mut siinä kaikki. Huumeet saa jäädä samoin ku pamitkin. Vaikka Johnny tiesi vain valehtelevansa itselleen nuo sanat rauhoittivat häntä. Äänet pään sisällä vaimenivat ja Johnny uskaltautui nousemaan sängystä, mutta ulos ei ollut menemistä joten hän pisti tupakaksi keittiössä, liesituulettimen vieressä tietysti ettei alakerrassa asuva, vanha vuokraemäntä saisi aihetta heittää häntä pihalle. Jos totta puhutaan tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Johnny koki vastaavaa. Ei, vaan tätä oli jatkunut ainakin jo kaksi vuotta. Tai siitä asti, kun Johnny aloitti koulunkäyntinsä. -Miten mä oon tullu tähän? Missä välissä mä oon menettänyt otteen mun elämästä? Miten kauan tätä oli jatkunut? -Tää on kaikki Peten syytä! Se tästä on vastuussa en mä.

Peter. Johnnyn luokkakaveri uudessa koulussa, joka yläasteesta saakka oli ollut erityisen kiinnostunut kemiasta, vaikka koulussa arvosanat jäivätkin usein heikon viitosen tasolle, oli hän kotikemistinä vähintään kympin oppilas. Varsinkin kun kyseessä oli THC tai PCP tai mikä tahansa muu hallusinoiva päihdeaine. Pete, niin kuin kavereilla oli tapana häntä kutsua, oli juuri se yksi ja ainoa henkilö, jonka vaikutuksesta tuo entinen "kiltti poika", kuuden Laudaturin ylioppilas sekä armeijassa reserviupseerikoulun käyneen ja lakiopintonsa aloittaneen Johnnyn oli turmellut. Tai näin ainakin Johnnyn vanhemmat olisivat ajatelleet jos he tietäisivät mitä heidän kultapojulleen oikeasti kuuluisi. Johnny oli onnistunut luomaan kulissin, valheen johon hän jopa itse toisinaan uskoi, ehkä se johtui skitsofrenia-oireista joista hän oli viime aikoina alkanut kärsiä runsaan kannabiksen käytön johdosta tai sitten syy oli siinä että hänestä oli kehittynyt kelpo valehtelija noiden kahden vuoden aikana. Joka tapauksessa Johnny tajusi että nyt oli tullut raja vastaan, jonka ylittämällä takaisin pääsyä ei enää olisi. Hän tiputtaa loput tupakasta puolittaiseen kaljapulloon ja menee kylpyhuoneeseen. Todellisuus lähestyy taas kun aineiden vaikutus lakkaa ja nopeasti kasvava, tiedostettu itseinho pakottaa Johnnyn kuumaan suihkuun. Puolen tunnin jälkeen olo on taas paljon parempi, mutta hän ei suihkussa ollessaan ole kuullut oven käyvän. - Mitä helvettiä sä täällä tähän aikaan teet? Johnny kysyy tyrmistyneenä Peteltä, joka on sillä välin tullut sisälle. -No, mitä vittu luulet? Kai sitä nyt saa omaan kämppään tulla! Ja sitäpaitsi kellohan on vasta kymmenen illalla ja miks helvetissä sun piti taas vetää överit vaikka mä oon sata kertaa sanonu että ota rauhallisesti? Saatiin taas jätkien kanssa kantaa sut tänne keskellä päivää. Pete ärähtää. -Ja nyt ku oot näemmä selvinny edes vähän ni lähetkö messiin vai aiotko jäädä tänne koko illaks? -No lähen, lähen! Oota nyt vähän ku mä vedän kuteet niskaan. Johnny tokaisee vittuuntuneena. -Ootsä laatannu mun sänkyyn?! Pete huutaa. - Voi helvetti sun kanssas! koita nyt tulla sieltä! Johnny tulee ulos kylpyhuoneesta ja kaappaa loput kaljat jääkaapista ja kaksikko painelee ulos huudellen yöhön.

2 kommenttia:

Miia.K kirjoitti...

Oli tosi hyvä! Mun mielestä hienosti kirjoitettu. Jäi vallan vallitsevan fiiliksen vietäväksi.

Marika Pöyri kirjoitti...

Moi,

Olet hyvä tarinan kertoja (luin myös Kissan kuoleman). Tyylisi on toteava, koruton. Se sopii sinulle. Välillä kuitenkin eksyt karusta tyylistä sanavalintojesi suhteen esim. oma kultapoju on ehkä ironinen, mutta muu tyyli ei ole ironista.

Tärkeämäpänä kuitenkin pidän sitä, että mietit lauserakenteitasi, jotka venyvät liian pitkiksi. Niistä tulee pitkinä vaikeaselkoisia ja tekstin luettavuus kärsii.